perjantai 12. toukokuuta 2017

Artisokkaa ja ehtoollista

Artisokkaa joka muodossa.  Ruokalistasta jo huomaa, että ravintola sijaitsee Rooman vanhassa juutalaiskorttelissa Ghettossa.  Latva-artisokka on yksi Rooman perinneruoista, jota saa tänäänkin säilöttynä, keitettynä, paistettuna, tonnikalan kanssa muhennoksena ja lukuisilla muilla tavoilla tarjottuna sekä tietenkin alla Giuda eli juutalaiseen tapaan öljyssä friteerattuna, rapeana ja maukkaana.  Pöytäseurani, pohjoisen tehokkaasta Milanosta kotoisin oleva isä Andrea Ciucci, vertailee värikkäin sanakääntein Rooman metroa johonkin, mitä hän on kokenut Afrikassa.  Emme ole kuitenkaan tulleet puhumaan Lagosin ja Rooman liikennelaitoksien yhtäläisyyksistä, vaan muistelemaan isä Andrean muutaman viikon takaista matkaa Ouluun Jaetut eväät –jumalanpalveluspäiville.  Aloittaessaan työnsä Roomassa hän oli tavannut näillä Ghetton kulmilla aivan tavallisia italialaisia koululaisia, joiden hän oli kuullut laulavan jiddišinkielistä laulua.  Oli ollut aivan perustavanlaatuinen oivallus ymmärtää, että juutalaisuus ei ollut Roomassa tuontitavaraa, vaan se oli aina kuulunut ikuisen kaupungin sydämeen.  Nämä lapset olivat Roomassa kotonaan ja aivan yhtä italialaisia kuin hänkin, pohjoisesta tullut.  Ymmärsin, että jotain samaa isä Andrea oli kokenut Suomessa, missä hän oli tavannut luterilaisia elämänsä ensimmäisen kerran.  Nämä luterilaiset eivät olleetkaan outoja muukalaisia, vaan veljiä ja sisaria Kristuksessa.  Miten olikaan herännyt kaipaus siihen yhteiseen pöytään, jossa jaetaan leipä ja viini! Ja samassa viiltävä kipu siitä, että vielä se ei ole mahdollista.

Mikä olisikaan sopivampi paikka muistella don Andrean matkaa kuin juuri yhteinen ruokapöytä, jolle on katettu artisokan lisäksi leipä ja viini, ystävyyden ja työn hedelmät, mutta samalla salatulla tavalla viittaus taivaan juhla-ateriaan? Tästä ystävyyden pöydästä isä Andrea puhui myös meille luterilaisille kristityille.  Ehtoollinen synnyttää kirkon ja kirkko synnyttää ehtoollisen.  Ehtoollinen, eukaristia, tarvitsee toteutuakseen ympärilleen yhteisön.  Ehtoollinen nousee tämän yhteisön, kirkon keskeltä.  Mutta olisiko vielä tärkeämpää, että ehtoollinen synnyttää kirkon? Tie siihen on kasvojen tie.  Kuinka usein me kokoonnumme kasvottomina, tuntemattomina, arastellen pylväiden takana ja viimeisissä riveissä! Miten usein kuvittelemme, että meidän pitää järjestää messu erikseen lapsille, nuorille, nuorille aikuisille, vanhoille, ahkerille ja kirkostaan etäällä oleville? Eihän se yhdistä, vaan erottaa meidät tehokkaasti toisistamme.  Entäpä jos yhä useammin opettelisimme tunnistamaan toisemme, kyselemään nimiä, kuuntelemaan kertomuksia, kuuntelemaan niitäkin, jotka laulavat vieraskielisillä sanoilla? Ja heitäkin, joiden mielipiteet tai tavat poikkeavat omistamme.  Entäpä jos rakentaisimme messun niin, että kaikki huomioitaisiin yhdessä ja samassa yhteisessä messussa?  Mitä silloin tapahtuisi? Olisiko se sitä, että näkisimme ehtoollisella Kristuksen lisäksi pelkkiä perheenjäseniä, veljiä ja sisaria, eri ikäisiä, kuten perheessä kuuluu ollakin.  Isä Andrea halusi lainata Eeva Kilpeä:

 Meidän tulisi sanoa toisillemme,
ei anteeksi, kun tönäisin
vaan kiitos, kun kosketit. 

Isä Andrea puhui myös siitä, miten meidän ehtoollisemme on vain kalpea kuva todellisesta juhla-ateriasta.  Entäpä, jos joskus viettäisimme ehtoollista kesken seurakunnan juhla-aterian, vaikka heti artisokan jälkeen!

 

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Bussi linjalla 64

Kotimatkalla.  Nousen matkalaukkuineni bussiin Largo Argentinalta juuri niiltä kulmilta, missä Caesar murhattiin kesken senaatin istunnon maaliskuun iduksena vuonna 44 eKr.  Bussi kiertää Piazza Venezian, keskustan liikenteen solmukohdan, missä tuhannet ja taas tuhannet turistit ja pyhiinvaeltajat väistelevät ohikiitäviä busseja, takseja sekä toisiaan ja ottavat loputtomasti selfieitä taustanaan Vittoriale, mahtipontinen Italian yhdistymisen muistomerkki.  Leveä Mussolinin paraatikatu Via dei Fori Imperiali on nyt kavennettu, sillä sen toisessa päässä Colosseumin luona rakennetaan Rooman kolmatta metrolinjaa, jonka toivotaan joskus tulevaisuudessa avaavan taas kaupungin kaoottisen liikenteen suonet.  Projekti on kestänyt jo ikuisuuden, mutta Ikuisella kaupungillahan on aikaa!  Itse Keisarillisten foorumeiden katu on osa vähemmän kunniakasta kaupungin historiaa, sillä fasistit rakensivat sen aivan antiikin Rooman sydämeen, tuhansia vuosia vanhojen raunioiden ylitse.  Mutta tarvitsihan uuden ajan keisarikin oman muistomerkkinsä, jolla imperiumin joukot saattoivat marssia kuin voittoisat Rooman legioonat ennen!

Sunnuntaiaamuna bussissa on vain vähän matkustajia, mutta huomaan pian, että meitä on mukana koko Eurooppa: italialainen vanha herra, joka kantaa nahkasalkkuaan, laitapuolen kulkija, joka on selvästi harmissaan kauhtuneesta takistaan roikkuvasta langanpätkästä, nuori nunna, jonka huulet liikkuvat hänen sormeilemansa ruusukon tahdissa: Ave Maria, gratia plena... Rukouksen lomassa nunna hymyilee vienosti aasialaisilta näyttävän nuorenparin pienelle lapselle.  Ja takapenkillä istuu oppositio.  Mies puhuu suureen ääneen itsekseen huoliteltua italiaa, elehtii kuin esitelmää pitäessään ja vaatii kaikkien arabien tuhoamista, sillä "he ovat kaikki terroristeja".  Sanojaan vahvistaakseen hän tekee vielä näyttävän eleen kurkkunsa poikki.  Tämä mies ei kuitenkaan selvästikään ole  "kantaitalialainen", sillä hänen tumma ihonsa ja kasvonpiirteensä paljastavat hänen olevan kotoisin Somaliasta tai Etiopiasta.

Tätä aamun näytelmää seuratessani huomaan miettiväni, milloin me aloimme pelätä toisiamme? Milloin me eri puolilla Eurooppaa unohdimme optimismimme ja toivomme? Milloin me aloimme etsiä apua niiltä pimeyden voimilta, jotka mellastavat nyt eri puolilla maanosaamme ja maailmaa? On selvää, että siihen on vaikuttanut se mieletön väkivalta, joka on kohdistunut viattomiin ihmisiin Tukholmasta Pariisiin ja Pietarista Nizzaan.  Sen seurauksena Roomankin aurinkoisten piazzojen laitamilla seisoo armeijan ja poliisin ajoneuvoja tiesulkuina.  Niille ei ainakaan kukaan aja kuorma-autolla.      Ei ole sattumaa, että Perkeleen toinen nimi on Diabolos, hän joka hajottaa ja erottaa meidät toisistamme.

Paavi Franciscus käytti voimakasta kieltä verratessaan Euroopan rajoilla olevia pakolaisleirejä keskitysleireihin.  Kaikki eivät paavin sanoista pitäneet, mutta on muistettava se näyttämö, jolla paavi puhui.  Franciscus puhui rukoushetkessä, jonka Sant'Egidion yhteisö järjesti Tiberin saarella olevassa San Bartolomeon kirkossa.  Kirkosta on muodostunut uusien marttyyreina muistokirkko, sillä Sant'Egidion yhteisö on sijoittanut sen sivualttareille muistoja kristityistä, jotka ovat kuolleet natsien keskitysleireillä, kommunististien toimeenpanemissa vainoissa Itä-Euroopassa tai islamistiterroristien tekemissä iskuissa Lähi-Idässä ja Euroopassa sekä kristityistä todistajista, jotka ovat joutuneet vainotuiksi tai menettäneet henkensä monissa maailman kriisipesäkkeissä ja diktatuureissa.  Eilinen rukoushetki oli järjestetty nimenomaan näiden ihmisten muistoksi, sillä he eivät lakanneet toivomasta silloinkaan, kun toivoa ei näyttänyt enää olevan.   Eikö näiden ihmisten esimerkki velvoita erityisesti meitä kristitittyjä rakentamaan yhteyttä, valamaan toivoa, näyttämään suuntaa?Emmekö me juuri sen vuoksi kutsu toisiamme veljiksi ja sisariksi?

Bussimatka päättyy Terminin rautatieasemalle, josta Leonardo Express vie minut lentokentälle.  Ajattelen, että junan nimi herättää toivoa.  Leonardo da Vinci oli monessa suhteessa aikaansa edellä, optimisti, mutta ei tuulen tavoittelija.  Monet hänen keksinnöistään ovat nyt arkipäivää.  Miten monin verroin enemmän onkaan, kun hänen nimeensä liitetään vielä sana Express! Mutta vielä suurempi toivon symboli on suurikokoinen paavi Johannes Paavali II:n patsas aseman edustalla.  Kun puolalainen kardinaali Wojtyla oli valittu paaviksi, hän julisti ensi töikseen aikana, jolloin Eurooppaa jakoi rautaesirippu: "Älkää pelätkö, avatkaa ovi Kristukselle".  Se on pääsiäisen vapauttava, mutta myös meitä kristittyjä velvoittava sana.  Mitä jos me kieltäytyisimme pelkäämästä toisiamme me yhteisen eurooppalaisen bussin matkustajat? Mitä seuraisi siitä, jos avaisimme uudestaan oven Kristukselle, kuten opetuslapset pääsiäisen jälkeen? Ovet avautuivat silloin kerran myös helluntain tuulille, jotka avasivat ovet ja ikkunat, tuulettivat ummehtuneen ilman ja levittivät pääsiäisen viestin Jerusalemin kaduille, Roomaan, kaikkialle maailmaan.  Miksi niin ei voisi käydä myös tänään?






perjantai 20. tammikuuta 2017

Saarnastuolin lattialta katsottuna



Istun saarnastuolissa ja naputtelen läppäriä otsalampun valossa.  Kirkko on hiljentynyt tammikuiseen hämärään, johon tuovat valoa ainoastaan ulkona olevat valonheittimet.  En istu täällä kuitenkaan hakemassa inspiraatiota sunnuntaiseen saarnavuorooni, vaan kuuntelen lattialta kuuluvaa hiljaista hengitystä.  Vietämme muutaman aikuisen ja lapsen kanssa yötä omassa kotikirkossamme.  Itse löysin nukkumapaikan saarnastuolin lattialta.

Kaikki sai alkunsa kirkkoseikkailukerhon lasten ajatuksista: emmekö voisi nukkua yötä kirkossa? Kun aikuiset kuulivat ideasta, he innostuivat myös.  Niinpä järjestimme aikuisille ja lapsille yhteisen kirkkoseikkailun, joka huipentui yöhön oman kotikirkon lattialla.  Aloitimme jo alkuillasta, johon lapset olivat keksineet niin paljon ohjelmaa, että emme ehtineet kaikkea edes toteuttaa.  Lopuksi vietimme yhdessä messua, jossa lapset pitivät saarnan tärkeistä sanoista.  Siinä me olimme yhdessä alttarilla, lapset ja hieman isommat Kristuksen kasvojen alla.  Messu nousi konkreettisesti seurakunnan keskeltä.  Yksi vanhemmista tiivisti kaiken: Alttarilla tuntui todella siltä, että tämä on minun kotikirkkoni.

Kirkkomme tulevaisuuskomitean loppuraportti tiivistää kaiken olennaisen sanoihin toimintakulttuurin muutos.  Ei riitä, että keksimme jälleen uusia tavoittavan työn muotoja ja uusia temppuja ihmisten houkuttelemiseksi.  Meidän täytyy löytää yhdessä tekemisen ja yhdessä elämisen jalo taito.  On hyvä aloittaa siitä, mitä on jo olemassa.  Mitäpä jos katsoisimme omaa kotikirkkoamme uusin silmin? Mitä voisimme tehdä kirkossa yhdessä niin, että se tuntuisi turvalliselta ja kotoisalta paikalta? Saavatko lapset sieltä kokemuksia, jotka kantavat heitä vielä aikuisinakin? Saavatko aikuiset tulla ja mennä ilman jännitystä? Saavatko kaikki kokemuksia yhdessä tekemisestä ja hiljentymisestä Jumalan kasvojen edessä?

Seurakunnassa voisi aloittaa siitä, että kaikenikäiset kutsutaan mukaan tutustumaan omaan kotikirkkoon ja toteuttamaan messua yhdessä.  En unohda lasten intoa enkä sitä ylävitosta, jonka heitin alttarilla kehitysvammaisen miehen kanssa onnistuneen kolehdinkannon päätteeksi.  Ne ovat merkkejä siitä, että jotain on liikahtamassa.  Tästä kirkosta on tullut lähtemättömästi heidänkin kotinsa.   

 

 

 

maanantai 23. marraskuuta 2015

Muistamisen välttämättömyydestä


Savu pöllähtää alttarin takaa.  Samalla kuoro aloittaa gregoriaanisen laulun.  Kirkon pääovelta kulkee loputtoman pitkä ristisaatto kohti mosaiikein koristeltua kuoriosaa ja alttaria. Ilmassa tuoksuu suitsuke.  

Istun Santa Maria Maggioressa Rooman suurimmassa Marialle nimetyistä kirkoista monenkirjavan ja monenvärisen seurakunnan keskellä.   Kuitenkin kummallinen tuttuuden tunne valtaa mielen.  Arvelen sen johtuvan siitä, että messun osat on helppo tunnistaa, vaikka saarnaa en kokonaan ymmärräkään.  Mutta sekään ei selitä, miksi äkkiä tuntuu siltä kuin aika menettäisi merkityksensä, kuin kaksi kristillistä vuosituhatta olisi sulautunut tähän yhteen hetkeen.  Olisiko kyse muistamisesta?

Ei liene sattumaa, että ainakin kahdessa hiljattain ilmestyneessä väitöskirjassa käsitellään yhteisön merkitystä muistamisen näkökulmasta.  Anneli Vartiainen väitteli vuosi sitten aiheesta "Kirkko muistiyhteisönä: Järvenpään seurakunnan messujen muistiyhteisöluonne".  Tänä vuonna puolestaan ilmestyi nykyisin Växjön piispana toimivan Fredrik Modéuksen väitöskirja jumalanpalveluksen yhteisöluonteesta kansankirkossa: "Gudstjänsgemenskap i folkkyrkan".  Molemmat esittelevät väitöksessään ranskalaisen sosiologin Danièle Herviu-Légerin ajatusta siitä, että uskonto toimii yhteisöllisenä muistina.  Uskonnolliset instituutiot ja siis myös kirkot kantavat traditioiden ketjua, joka ulottuu sukupolvien päähän.  Länsimaisen yhteiskunnan tragedia hänen mukaansa on, että se on menettämässä yhteyden uskontoon.  Seurauksena on eräänlainen kulttuurinen dementia.  Sukupolvien muistamisen ketju katkeaa, jolloin seurauksena on tarkoituksettomuuden tunne.  Voisi ajatella, että symbolien, tapojen ja uskonnollisen kielen tunnistamattomuus johtaa myös kulttuuriseen köyhtymiseen.  Kirjallisuus on täynnä viittauksia kristinuskoon ja sen tapoihin.  Keskiajan ja renessanssin kuvataide on vain kauniita muotoja ja värejä, jos ei osaa lukea Michelangelon ja Raffaellon tai varhaiskristillisten mosaiikkien rikasta symboliikkaa.

On oireellista, että Pariisin järkyttävien murhien jälkeen osa militanteista ateisteista ei osannut erottaa omaa rauhallista ja yhteiskuntaa vakauttavaa luterilaisuuttamme keskiajan ristiretkeläisten ja nykyajan jihadistien silmittömästä väkivallasta.  Kuitenkin juuri juurettomuuden tunne on monen elämästä syrjäytyneen ja jopa terroristin taustalla.  Oman tradition kieltäminen ei välttämättä johdakaan maailmaa syleilevään monikulttuurisuuteen, vaan eksyttää tarkoituksettomuuteen.  Olisiko sittenkin parempi tuntea omat juurensa, jotta voi kohdata maailman moninaisuuden?

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Kohtaamisen kansanliike


Kansanliike.  Tällä kunnianimellä luonnehti piispa Simo Peura sitä, mitä hän näki helmikuisena viikonloppuna Jyväskylän Paviljongissa.  Viisi ja puolisataa seurakuntalaista ja kirkon työntekijää oli kokoontunut yhteen pohtimaan yhteisöllistä jumalanpalveluselämää, mutta myös kokemaan sitä yhdessä.  Jos kyseessä on kansanliike, on syytä kysyä, mistä se nousee ja mihin se pyrkii?

Tämä liike nousee tavallisista seurakunnista ja seurakuntalaisista.  Sitä eivät ole saaneet aikaan työryhmät, ohjausryhmät eivätkä seurantaryhmät.  Se ei ole noussut ylhäältä johdetuista projekteista, vaan siitä, että monissa seurakunnissa on alettu viettää messua yhdessä.  Kun seurakuntalaiset ovat ottaneet oman paikkansa messun toimittajina, on noussut kaipaus yhteiseen kokemusten jakamiseen ja toistemme vahvistamiseen.

Tämä liike nousee väsymyksestä.  Se on kyllästynyt monitouhuisuuteen ja vierastaa ajatusta, jonka mukaan messusta tulee hyvä, kun sen aamenten ja muiden osien paikkaa vaihdetaan ja keksitään kaikki uudestaan.  Se on väsynyt väittelemään, onko parempaa levähtää vai tehdä vai sittenkin toisinpäin, koska ne ovat vain saman asian kaksi eri puolta.  Meidät on kutsuttu levähtämään ja meidät lähetetään tekemään, kuten messun lopussa sanotaan: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten”.

Tämä liike nousee protestista.  Se on kyllästynyt jakamaan kirkkoa liberaaleihin ja konservatiiveihin, vastustajiin ja uudistajiin.  Se vierastaa sitä, että kirkosta tehdään moraalinvartija, kaikensallija tai hyvän ja pahan tietäjä.  Se uskoo, että keskellä täytyy olla kohtaaminen Ylösnousseen kanssa, joka kehottaa menemään ihmisten keskuuteen ja todistamaan hänestä. 

Tämä liike nousee ilosta.  Se nousee yhdessä tekemisen ilosta, kohtaamisen ilosta, yhteisen uskon jakamisen ja kirkkokahvikeskustelujen ilosta.  Se nousee siitä yllättävästäkin kokemuksesta, että juuri messu voi tehdä aukkoja muureihin ja kaataa raja-aitoja ihmisten väliltä. 

Tämä liike nousee kaipauksesta.  Se kaipaa jumalanpalveluselämään ja sitä kautta kirkon elämään inhimillistä lämpöä ja hengellistä syvyyttä ja uskoo hullun rohkeasti, että ne eivät olekaan vain korkealentoisia tavoitteita.  Niiden toteutumista on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta mitata, sillä niiden mittapuina ovat ainoastaan elämä ja usko, joka sykkii seurakunnissa, näkyy hymynä ihmisten kasvoilla ja vie meidät toistemme luokse ja Kristuksen luokse.

torstai 9. lokakuuta 2014

Pakkopullaa vai täytekakkua?

Kun ystäväsi saapuu iltapäiväkahville, katatko pöytään vain pullapitkon, jos jääkaapissa odottaa täytekakku? Entäpä tarjoiletko maailmalta kotiin palaaville lapsillesi hernekeittoa, kun uunissa muhii mehevä paisti? Pullakin kelpaa kahvin kanssa ja hyvänmakuinen hernekeitto täyttää vatsat, mutta siinäkö koko kattaus?

Oulun hiippakunnan kirkkomusiikkipäivillä kuultiin innostavia esimerkkejä yhteisöllisyyden toteutumisesta jumalanpalveluselämässä.  Osallisuus toteutui, seurakuntalaiset innostuivat mukaan.  Puheita seurasi keskustelu, joka jumittui kinasteluun siitä, onko jokapyhäinen ehtoollinen tarpeen vai suorastaan turmiollista.  Erään seurakunnan pappi todisti, että kyllä sanakin on armonväline.  Heillä messu on kerran kuukaudessa ja se saa riittää.  Muulloin tarjotaan sanaa.  Olin hämmentynyt.  Ajattelin sitä tyttärentytärtä, joka on kirkossa sen vuoksi, että hänen mummonsa on kuollut.  Nuori on oppinut edellisen kesän rippikoulussa, että ehtoollinen on yhteydenateria, joka yhdistää meidät niihinkin, jotka ovat jo taivaassa.  Mietin perhettä, joka on tullut jumalanpalvelukseen, koska heidän nuorimmaisensa on kastettu edellisellä viikolla.  He ovat kuulleet, että lapsetkin voivat saada ehtoollista ja joka tapuksessa heidät voidaan siunata ehtoollispöydässä.  Mielessäni on myös se leski, joka on juuri haudannut sydänkohtaukseen kuolleen miehensä.  Nyt olisi oikea aika saada lohdutusta myös armon ja anteeksiantamuksen ateriasta.  Vaan millainen viesti heille annetaan? Ei tänä pyhänä, ettei ehtoollisen pyhyys kärsi liiallisesta viettämisestä.  Tulkaa ensi viikolla tai kolmen viikon päästä uudestaan.  Silloin sitä on tarjolla.

Kuka on antanut luvan tällaiseen panttaamiseen? Jos todella uskomme, että Kristuksen armo on mittaamaton eikä lopu tai luterilaisina opetamme, että armonvälineet ovat sana ja sakramentit, miksi emme pidä tarjolla koko repertuaaria joka ikinen pyhä ja välillä arkenakin? Olisiko jo nyt aika ajatella käytäntöjämme ja sanomisiamme vieraanvaraisuuden, yhteisöllisyyden ja osallisuuden näkökulmasta?





perjantai 22. marraskuuta 2013

Tie jatkuu

Kirkolliskokousaloitteesta liikkeelle lähtenyt kolmivuotinen jumalanpalveluselämän kehittämishanke Tiellä - på väg alkaa olla päätöksessä.  Mitä hanke on tuottanut? Ainakin monia aikaisia lentoja Helsinkiin, junassa nukuttuja öitä, facebook-päivityksiä, lukuisia luettuja kirjoja, seminaareja, kokoontumisia ja opintomatkoja sekä Katajanokalla syötyjä työpaikkalounaita.  Seurakunnissa se on tarkoittanut lukuisia kokouksia, puhelinsoittoja ja sähköposteja.  Onneksi hankkeen varsinainen sisältö ei kuitenkaan ole näissä ulkonaisissa muodoissa, vaan jossakin aivan muualla.

Tiellä lähdettiin etsimään jumalanpalveluselämään lisää inhimillistä lämpöä ja hengellistä syvyyttä.  Tavoitteet saattoivat kuulostaa korkealentoisilta, mutta matkanteko ja vaivannäkö kannatti.  Monissa hankeseurakunnissa onnistuttiin löytämään uudenlainen yhteisöllinen tapa viettää jumalanpalvelusta.  Tällä kertaa ei jääty näpertelemään kaavojen nyanssien, jumalanpalvelusten kellonaikojen tai musiikkityylien kanssa.  Onnistuttiin siinä, mitä tavoiteltiin.  Onnistuttiin näkemään pinnan alle kysymällä, mikä messussa on lopulta oleellista? Kuka omistaa messun? Miksi me tarvitsemme jumalanpalvelusta?

Monissa hankeseurakunnissa seurakuntalaiset tulivat messuun uudessa roolissa, ei enää passiivisina katsojina, vaan aktiivisina messun toimittajina.  Ja mitä he toivat tullessaan? Ilot ja surut, arkipäivän kysymykset - kaiken inhimillisen lämmön.  Ja he toivat lapset, jotka kantoivat mukanaan avaimen välittömyyteen ja hymyyn.  Mutta entä se hengellinen syvyys? Ajattelen, että se tulee kaupanpäällisenä.  Papiston päivillä puhunut piispa Robert A. Rimbo tiivisti jumalanpalveluksen tärkeyden yksinkertaiseen iskulauseeseen: Jumalanpalvelus on tärkeä, koska Jumala on tärkeä.  Jos tämä ajatus saa johtaa seurakuntiemme elämää, ei hengellinen syvyys ole kovin kaukana.

Hanke on kohta lopussa, mutta tie ei ole.  Se jatkuu seurakunnissa ja toivottavasti myös yhteisellä foorumilla, jota jo suunnitellaan.