maanantai 23. marraskuuta 2015

Muistamisen välttämättömyydestä


Savu pöllähtää alttarin takaa.  Samalla kuoro aloittaa gregoriaanisen laulun.  Kirkon pääovelta kulkee loputtoman pitkä ristisaatto kohti mosaiikein koristeltua kuoriosaa ja alttaria. Ilmassa tuoksuu suitsuke.  

Istun Santa Maria Maggioressa Rooman suurimmassa Marialle nimetyistä kirkoista monenkirjavan ja monenvärisen seurakunnan keskellä.   Kuitenkin kummallinen tuttuuden tunne valtaa mielen.  Arvelen sen johtuvan siitä, että messun osat on helppo tunnistaa, vaikka saarnaa en kokonaan ymmärräkään.  Mutta sekään ei selitä, miksi äkkiä tuntuu siltä kuin aika menettäisi merkityksensä, kuin kaksi kristillistä vuosituhatta olisi sulautunut tähän yhteen hetkeen.  Olisiko kyse muistamisesta?

Ei liene sattumaa, että ainakin kahdessa hiljattain ilmestyneessä väitöskirjassa käsitellään yhteisön merkitystä muistamisen näkökulmasta.  Anneli Vartiainen väitteli vuosi sitten aiheesta "Kirkko muistiyhteisönä: Järvenpään seurakunnan messujen muistiyhteisöluonne".  Tänä vuonna puolestaan ilmestyi nykyisin Växjön piispana toimivan Fredrik Modéuksen väitöskirja jumalanpalveluksen yhteisöluonteesta kansankirkossa: "Gudstjänsgemenskap i folkkyrkan".  Molemmat esittelevät väitöksessään ranskalaisen sosiologin Danièle Herviu-Légerin ajatusta siitä, että uskonto toimii yhteisöllisenä muistina.  Uskonnolliset instituutiot ja siis myös kirkot kantavat traditioiden ketjua, joka ulottuu sukupolvien päähän.  Länsimaisen yhteiskunnan tragedia hänen mukaansa on, että se on menettämässä yhteyden uskontoon.  Seurauksena on eräänlainen kulttuurinen dementia.  Sukupolvien muistamisen ketju katkeaa, jolloin seurauksena on tarkoituksettomuuden tunne.  Voisi ajatella, että symbolien, tapojen ja uskonnollisen kielen tunnistamattomuus johtaa myös kulttuuriseen köyhtymiseen.  Kirjallisuus on täynnä viittauksia kristinuskoon ja sen tapoihin.  Keskiajan ja renessanssin kuvataide on vain kauniita muotoja ja värejä, jos ei osaa lukea Michelangelon ja Raffaellon tai varhaiskristillisten mosaiikkien rikasta symboliikkaa.

On oireellista, että Pariisin järkyttävien murhien jälkeen osa militanteista ateisteista ei osannut erottaa omaa rauhallista ja yhteiskuntaa vakauttavaa luterilaisuuttamme keskiajan ristiretkeläisten ja nykyajan jihadistien silmittömästä väkivallasta.  Kuitenkin juuri juurettomuuden tunne on monen elämästä syrjäytyneen ja jopa terroristin taustalla.  Oman tradition kieltäminen ei välttämättä johdakaan maailmaa syleilevään monikulttuurisuuteen, vaan eksyttää tarkoituksettomuuteen.  Olisiko sittenkin parempi tuntea omat juurensa, jotta voi kohdata maailman moninaisuuden?

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Kohtaamisen kansanliike


Kansanliike.  Tällä kunnianimellä luonnehti piispa Simo Peura sitä, mitä hän näki helmikuisena viikonloppuna Jyväskylän Paviljongissa.  Viisi ja puolisataa seurakuntalaista ja kirkon työntekijää oli kokoontunut yhteen pohtimaan yhteisöllistä jumalanpalveluselämää, mutta myös kokemaan sitä yhdessä.  Jos kyseessä on kansanliike, on syytä kysyä, mistä se nousee ja mihin se pyrkii?

Tämä liike nousee tavallisista seurakunnista ja seurakuntalaisista.  Sitä eivät ole saaneet aikaan työryhmät, ohjausryhmät eivätkä seurantaryhmät.  Se ei ole noussut ylhäältä johdetuista projekteista, vaan siitä, että monissa seurakunnissa on alettu viettää messua yhdessä.  Kun seurakuntalaiset ovat ottaneet oman paikkansa messun toimittajina, on noussut kaipaus yhteiseen kokemusten jakamiseen ja toistemme vahvistamiseen.

Tämä liike nousee väsymyksestä.  Se on kyllästynyt monitouhuisuuteen ja vierastaa ajatusta, jonka mukaan messusta tulee hyvä, kun sen aamenten ja muiden osien paikkaa vaihdetaan ja keksitään kaikki uudestaan.  Se on väsynyt väittelemään, onko parempaa levähtää vai tehdä vai sittenkin toisinpäin, koska ne ovat vain saman asian kaksi eri puolta.  Meidät on kutsuttu levähtämään ja meidät lähetetään tekemään, kuten messun lopussa sanotaan: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten”.

Tämä liike nousee protestista.  Se on kyllästynyt jakamaan kirkkoa liberaaleihin ja konservatiiveihin, vastustajiin ja uudistajiin.  Se vierastaa sitä, että kirkosta tehdään moraalinvartija, kaikensallija tai hyvän ja pahan tietäjä.  Se uskoo, että keskellä täytyy olla kohtaaminen Ylösnousseen kanssa, joka kehottaa menemään ihmisten keskuuteen ja todistamaan hänestä. 

Tämä liike nousee ilosta.  Se nousee yhdessä tekemisen ilosta, kohtaamisen ilosta, yhteisen uskon jakamisen ja kirkkokahvikeskustelujen ilosta.  Se nousee siitä yllättävästäkin kokemuksesta, että juuri messu voi tehdä aukkoja muureihin ja kaataa raja-aitoja ihmisten väliltä. 

Tämä liike nousee kaipauksesta.  Se kaipaa jumalanpalveluselämään ja sitä kautta kirkon elämään inhimillistä lämpöä ja hengellistä syvyyttä ja uskoo hullun rohkeasti, että ne eivät olekaan vain korkealentoisia tavoitteita.  Niiden toteutumista on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta mitata, sillä niiden mittapuina ovat ainoastaan elämä ja usko, joka sykkii seurakunnissa, näkyy hymynä ihmisten kasvoilla ja vie meidät toistemme luokse ja Kristuksen luokse.

torstai 9. lokakuuta 2014

Pakkopullaa vai täytekakkua?

Kun ystäväsi saapuu iltapäiväkahville, katatko pöytään vain pullapitkon, jos jääkaapissa odottaa täytekakku? Entäpä tarjoiletko maailmalta kotiin palaaville lapsillesi hernekeittoa, kun uunissa muhii mehevä paisti? Pullakin kelpaa kahvin kanssa ja hyvänmakuinen hernekeitto täyttää vatsat, mutta siinäkö koko kattaus?

Oulun hiippakunnan kirkkomusiikkipäivillä kuultiin innostavia esimerkkejä yhteisöllisyyden toteutumisesta jumalanpalveluselämässä.  Osallisuus toteutui, seurakuntalaiset innostuivat mukaan.  Puheita seurasi keskustelu, joka jumittui kinasteluun siitä, onko jokapyhäinen ehtoollinen tarpeen vai suorastaan turmiollista.  Erään seurakunnan pappi todisti, että kyllä sanakin on armonväline.  Heillä messu on kerran kuukaudessa ja se saa riittää.  Muulloin tarjotaan sanaa.  Olin hämmentynyt.  Ajattelin sitä tyttärentytärtä, joka on kirkossa sen vuoksi, että hänen mummonsa on kuollut.  Nuori on oppinut edellisen kesän rippikoulussa, että ehtoollinen on yhteydenateria, joka yhdistää meidät niihinkin, jotka ovat jo taivaassa.  Mietin perhettä, joka on tullut jumalanpalvelukseen, koska heidän nuorimmaisensa on kastettu edellisellä viikolla.  He ovat kuulleet, että lapsetkin voivat saada ehtoollista ja joka tapuksessa heidät voidaan siunata ehtoollispöydässä.  Mielessäni on myös se leski, joka on juuri haudannut sydänkohtaukseen kuolleen miehensä.  Nyt olisi oikea aika saada lohdutusta myös armon ja anteeksiantamuksen ateriasta.  Vaan millainen viesti heille annetaan? Ei tänä pyhänä, ettei ehtoollisen pyhyys kärsi liiallisesta viettämisestä.  Tulkaa ensi viikolla tai kolmen viikon päästä uudestaan.  Silloin sitä on tarjolla.

Kuka on antanut luvan tällaiseen panttaamiseen? Jos todella uskomme, että Kristuksen armo on mittaamaton eikä lopu tai luterilaisina opetamme, että armonvälineet ovat sana ja sakramentit, miksi emme pidä tarjolla koko repertuaaria joka ikinen pyhä ja välillä arkenakin? Olisiko jo nyt aika ajatella käytäntöjämme ja sanomisiamme vieraanvaraisuuden, yhteisöllisyyden ja osallisuuden näkökulmasta?





perjantai 22. marraskuuta 2013

Tie jatkuu

Kirkolliskokousaloitteesta liikkeelle lähtenyt kolmivuotinen jumalanpalveluselämän kehittämishanke Tiellä - på väg alkaa olla päätöksessä.  Mitä hanke on tuottanut? Ainakin monia aikaisia lentoja Helsinkiin, junassa nukuttuja öitä, facebook-päivityksiä, lukuisia luettuja kirjoja, seminaareja, kokoontumisia ja opintomatkoja sekä Katajanokalla syötyjä työpaikkalounaita.  Seurakunnissa se on tarkoittanut lukuisia kokouksia, puhelinsoittoja ja sähköposteja.  Onneksi hankkeen varsinainen sisältö ei kuitenkaan ole näissä ulkonaisissa muodoissa, vaan jossakin aivan muualla.

Tiellä lähdettiin etsimään jumalanpalveluselämään lisää inhimillistä lämpöä ja hengellistä syvyyttä.  Tavoitteet saattoivat kuulostaa korkealentoisilta, mutta matkanteko ja vaivannäkö kannatti.  Monissa hankeseurakunnissa onnistuttiin löytämään uudenlainen yhteisöllinen tapa viettää jumalanpalvelusta.  Tällä kertaa ei jääty näpertelemään kaavojen nyanssien, jumalanpalvelusten kellonaikojen tai musiikkityylien kanssa.  Onnistuttiin siinä, mitä tavoiteltiin.  Onnistuttiin näkemään pinnan alle kysymällä, mikä messussa on lopulta oleellista? Kuka omistaa messun? Miksi me tarvitsemme jumalanpalvelusta?

Monissa hankeseurakunnissa seurakuntalaiset tulivat messuun uudessa roolissa, ei enää passiivisina katsojina, vaan aktiivisina messun toimittajina.  Ja mitä he toivat tullessaan? Ilot ja surut, arkipäivän kysymykset - kaiken inhimillisen lämmön.  Ja he toivat lapset, jotka kantoivat mukanaan avaimen välittömyyteen ja hymyyn.  Mutta entä se hengellinen syvyys? Ajattelen, että se tulee kaupanpäällisenä.  Papiston päivillä puhunut piispa Robert A. Rimbo tiivisti jumalanpalveluksen tärkeyden yksinkertaiseen iskulauseeseen: Jumalanpalvelus on tärkeä, koska Jumala on tärkeä.  Jos tämä ajatus saa johtaa seurakuntiemme elämää, ei hengellinen syvyys ole kovin kaukana.

Hanke on kohta lopussa, mutta tie ei ole.  Se jatkuu seurakunnissa ja toivottavasti myös yhteisellä foorumilla, jota jo suunnitellaan.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Mitä kansankirkon jälkeen?


 
Mitä on kansankirkon jälkeen? Olen rippikoulunpidon lomassa lukenut tänä kesänä Åbo Akademin tutkijan Patrik Hagmanin uutta kirjaa Efter folkkyrkan, jossa hän hahmottelee Pohjoismaisille kansankirkoille uutta asentoa väen vähetessä ja talouden kurjistuessa.  Hagman esittelee aluksi eräänlaisen kauhuskenaarion, jossa kirkko on vähitellen vetäytynyt harvaan asutuilta alueilta ja keskittänyt toimintansa suuriin yksiköihin asutuskeskuksiin.  Kirkon työntekijöiden määrä on vähentynyt radikaalisti eikä kaikissa seurakunnissa voida enää tehdä lapsi- ja nuorisotyötä.  Jumalanpalveluksissa kävijöiden määrä on romahtanut, vaikka jokaisessa seurakunnassa vietetäänkin edelleen jumalanpalvelusta.  Monien koulujen ja sairaaloiden ovet ovat sulkeutuneet kirkon työntekijöiltä, koska yhteiskunnasta halutaan tehdä uskontoneutraali.  Kirkko on alkanut marginalisoitua yhteiskunnan laidoille ja muuttunut osittain pelkäksi uskonnollisten elämysten tuottajaksi.

Mitä pitäisi tehdä, jotta tällainen kauhukuva ei toteutuisi? Mikä on se kirkko, joka voi muotoutua efter folkkyrkan.  Hagmanin hahmotelma on yllättäen hyvin lähellä kansankirkon mallia.  Hän kutsuukin sitä avoimeksi kansankirkoksi.  Uusi kirkon asento sisältää hänen mukaansa:

  1. Kirkon täytyy nähdä, että työntekijöiden sijasta kirkon varsinainen subjekti ovat seurakuntalaiset.  Työntekijöiden ammattitaitoa tarvitaan, mutta heidän tehtävänsä on toimia mahdollistajina ja luonnollisesti sellaisissa tehtävissä, johon tarvitaan erityisammattiosaamista tai vihkimys.  Puhutaan siis osallisuudesta.  Osallisuuden rakentaminen täytyy aloittaa jumalanpalveluksesta, mistä sen tulee edetä vähitellen muuhun seurakuntaelämään. 
  2. Kirkon tulee luopua viranomaisluonteensa rippeistäkin.  Kirkon ei tule olla osa valtiota eikä tule vaalia ”valtiollisia” toimintatapoja.  Rakenteita täytyy olla, mutta käytännöissä tulee pyrkiä yhä suurempaan epämuodollisuuteen.
  3. Kirkon täytyy luopua asiantuntijan asemastaan.  Kirkkoa ja sen työntekijöitä voidaan luonnollisesti tietyssä mielessä pitää uskon asiantuntijoina, mutta vain rajoitetusti.  Ennen kaikkea kirkon täytyy luopua tavoittelemasta moraalista tai poliittista asiantuntijuutta.  Ylhäältä tulevien yleisohjeiden ja kannanottojen sijasta kirkon täytyy toimia enemmän paikallistasolla yhdessä ihmisten kanssa.  Kirkko voi Hagmanin mielestä ottaa kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, mutta vain niissä asioissa, joissa sillä on itsellään kokemusta tehdä asiat toisin.
  4. Kirkossa ei voi tehdä jakoa ”meidän” ja ”heidän” välillä.  Kirkko on siellä, missä tehdään ”kristillisiä asioita”.  Siis jumalanpalveluksissa, mutta myös kaikkialla siellä, missä Jumalan valtakunta tehdään näkyväksi.  Tässä Hagman kuitenkin puhuu toisaalta selkeyden puolesta.  Kirkko ei voi olla rajoiltaan hahmottamaton, koska ”avoimuus ilman selkeyttä on vain tyhjyyttä”. 
Hagmanin hahmottelema tulevaisuus ja avoin kansankirkko vaatii erityisesti luterilaisen regimenttiopin säätöä.  Siihen hän antaakin runsaasti aineistoa.  Ennen kaikkea kyse on kuitenkin siitä, että on lähdettävä syvemmin ja pikaisesti etsimään kirkko- ja seurakuntanäkemyksemme päivittämistä.  Se lähtee liikkeelle jumalanpalveluksesta.  Kuten Hagmanin esittelemä amerikkalainen teologi Stanley Hauerwas sen sanoo ”ehtoollinen luo kirkon”.  Tässä hän tosin tukeutuu kristillisen kirkon vanhaan opetukseen.

Kun kirkossa tällä hetkellä pohditaan sekä seurakuntarakennetta että jumalanpalvelusta, on Hagmanin puheenvuoro enemmän kuin tervetullut.  

tiistai 7. toukokuuta 2013

Tulkaa ja menkää



Jälleen yksi kokous Katajanokalla.  Tulevalla viikolla kirkolliskokous linjaa kirkon tulevaa rakennetta, kun se käsittelee hallintovaliokunnan lausuntoa asiasta.  Aihe kuulostaa mahdollisimman byrokraattiselta ja kuivalta, mutta kyseessä on kyllä yksi kirkon suurimpia linjaratkaisuja, jotka koskettavat syvästi kirkkomme ja sen seurakuntien elämää.  Millaiset ovat kirkon ja seurakunnan kasvot tulevaisuudessa? Millainen elämä niissä sykkii? Monesta asiasta ollaan tässä vaiheessa epävarmoja tai jopa jyrkästi erimielisiä, mutta itse perusratkaisusta näyttäisi vallitsevan suloinen yksimielisyys.  Muutaman vuoden kuluttua seurakunta on edelleen toiminnallinen perusyksikkö, mutta nykyisestä poiketen tulevaisuudessa jokaisen seurakunnan on oltava osa suurempaa seurakuntayhtymää.  Yhtymän tasolla hoidettaisiin yhdessä mm. taloutta, omaisuutta sekä henkilöstöhallintoa.  Kaikissa tähänastisissa draaman käänteissä perusratkaisu on pysynyt samana.  Kuten myös seurakunnan määritelmä: Seurakunta on jumalanpalvelusyhteisö.

Mitä itse asiassa tarkoitetaan, kun puhutaan seurakunnasta jumalanpalvelusyhteisönä? Olen ollut huomaavinani, että parin viime viikon aikana on kirkolliseen keskusteluun noussut varoituksia siitä, että ei nyt tässä jumalanpalvelusinnostuksessa ihan mahdottomiin mentäisi.  Seurakunnassa kun on muutakin toimintaa eivätkä kaikki nyt ole niin innostuneita juuri jumalanpalveluksesta.  On hyvä, että muistetaan kaikki se välttämätön ja arvokas työ, jota seurakunnissa tehdään voimia säästämättä.  Silti uskallan ajatella, että messuinnostuksen varoittelussa kaikuu jotensakin oudosti ymmärretty ajatus seurakunnasta.  Kurtistuuko otsa sen vuoksi, että jumalanpalvelus sekä toisaalta hyvin hoidettu rippikoulu, diakonissan vierailut mummojen luona, ruokakassien jako ja päiväkerhojen pito olisivat jotenkin toistensa vastakohtia ja kilpailijoita? Minusta tällainen vastakkainasettelu on keinotekoinen.  Jumalanpalvelus ei nimittäin ole työmuoto muiden työmuotojen joukossa, vaan suorastaan kaikkien työmuotojen äiti tai itse asiassa vieläkin enemmän: ankkuri, joka pitää seurakunnan seurakuntana ja osana Kristuksen kirkkoa.  Ilman sanaa ja sakramenttia emme ole sanamukaisesti kirkko eikä mikään.  Toinen asia on, että kirkosta on lähdettävä maailmaan.  Niinhän messussa kehotetaan joka ikinen kerta: "Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten".  Alkaa arjen jumalanpalvelus, jossa kohtaamme lapset ja mummot, rikkaat ja köyhät.  Ja kohtaamme toivottavasti nekin, jotka eivät ole päässeet kirkkoon tai edes halunneetkaan sinne tulla. 

Seurakunta on jumalanpalvelusyhteisö silloin, kun se viettää messua Herran päivänä niin, että suuri joukko seurakuntalaisia on valmistellut messua ja toteuttanut ja viettänyt sitä yhdessä.  Sen jälkeen itse kukin hajaantuu kuka minnekin omiin arkisiin töihin tai muutamat jopa seurakunnan hommiin viettämään arjen jumalanpalvelusta toisia palvellen.  Ja taas viikon kuluttua palataan yhteiseen juhlaan.  Minusta tällainen näky on innostava ja antaa aihetta odottaa tulevaisuudelta hyvää.    

torstai 11. huhtikuuta 2013

Hyvä uutinen on uutinen

Vain huono uutinen on uutinen.  Niinhän sitä sanotaan ja totuudeksi väitetään.  Erityisen todeksi
opetetaan, että erityisesti kirkkoa koskevissa uutisissa vain huono uutinen on kertomisen arvoinen.  Testataanpa, ajattelin ja kirjoitin kuluneella viikolla lehdistötiedotteen kirkkoneuvoston kokouksesta, jossa käsiteltiin kuluneen vuoden toimintakertomusta ja tilinpäätöstä.  Tiedote siis kertoi asiasta, joka nyt ei kiinnosta a) yhtään, b) ketään.  Jotta testini olisi täydellinen, kirjoitin tiedotteen siten, että se sisälsi yhden myönteisen ja yhden kielteisen uutisen.  Myönteinen uutinen kertoi jumalanpalveluksesta, siis kirkon kannalta olennaisesta, mutta monien mielestä niin tylsästä ja kuivakkaasta aiheesta.  Kerroin, että seurakuntamme päiväjumalanpalveluksessa kävijöiden määrä kasvoi viime vuonna 19 %.  Liitin juttuun myös pohdintaa siitä, millä tavoin seurakuntamme jumalanpalveluselämään on tullut inhimillistä lämpöä ja toivottavasti hengellistä syvyyttäkin.  Kielteinen osa tiedotetta koski seurakuntamme taloutta, joka painui viime vuonna hitusen pakkasen puolelle.  Lähetin tiedotteen tavallisen jakelulistamme mukaan paikallislehdille sekä kahdelle maakuntalehdelle ja paikallisradioille. 


Mitä tapahtui? Paikallislehti julkaisi puolen sivun uutisen jumalanpalvelusten kävijämäärien noususta värikuvan kera.  Seurakunnan taloudesta oli tehty erillinen, pienempi juttu.  Maakuntalehdistä toinen oli muokannut tiedotteesta kahden palstan uutisen, joka oli otsikoitu ”Jumalanpalvelukset vilkastuneet Haapajärvellä”.  Talousasiat oli mainittu lopussa viidellä rivillä.  Toinen maakuntalehti oli tehnyt jumalanpalveluksista yhden palstan levyisen pikku-uutisen. 

Mitä opimme? Ehkä sen, että hyvä uutinen on uutinen myös kirkkoa koskevissa asioissa.