perjantai 22. marraskuuta 2013

Tie jatkuu

Kirkolliskokousaloitteesta liikkeelle lähtenyt kolmivuotinen jumalanpalveluselämän kehittämishanke Tiellä - på väg alkaa olla päätöksessä.  Mitä hanke on tuottanut? Ainakin monia aikaisia lentoja Helsinkiin, junassa nukuttuja öitä, facebook-päivityksiä, lukuisia luettuja kirjoja, seminaareja, kokoontumisia ja opintomatkoja sekä Katajanokalla syötyjä työpaikkalounaita.  Seurakunnissa se on tarkoittanut lukuisia kokouksia, puhelinsoittoja ja sähköposteja.  Onneksi hankkeen varsinainen sisältö ei kuitenkaan ole näissä ulkonaisissa muodoissa, vaan jossakin aivan muualla.

Tiellä lähdettiin etsimään jumalanpalveluselämään lisää inhimillistä lämpöä ja hengellistä syvyyttä.  Tavoitteet saattoivat kuulostaa korkealentoisilta, mutta matkanteko ja vaivannäkö kannatti.  Monissa hankeseurakunnissa onnistuttiin löytämään uudenlainen yhteisöllinen tapa viettää jumalanpalvelusta.  Tällä kertaa ei jääty näpertelemään kaavojen nyanssien, jumalanpalvelusten kellonaikojen tai musiikkityylien kanssa.  Onnistuttiin siinä, mitä tavoiteltiin.  Onnistuttiin näkemään pinnan alle kysymällä, mikä messussa on lopulta oleellista? Kuka omistaa messun? Miksi me tarvitsemme jumalanpalvelusta?

Monissa hankeseurakunnissa seurakuntalaiset tulivat messuun uudessa roolissa, ei enää passiivisina katsojina, vaan aktiivisina messun toimittajina.  Ja mitä he toivat tullessaan? Ilot ja surut, arkipäivän kysymykset - kaiken inhimillisen lämmön.  Ja he toivat lapset, jotka kantoivat mukanaan avaimen välittömyyteen ja hymyyn.  Mutta entä se hengellinen syvyys? Ajattelen, että se tulee kaupanpäällisenä.  Papiston päivillä puhunut piispa Robert A. Rimbo tiivisti jumalanpalveluksen tärkeyden yksinkertaiseen iskulauseeseen: Jumalanpalvelus on tärkeä, koska Jumala on tärkeä.  Jos tämä ajatus saa johtaa seurakuntiemme elämää, ei hengellinen syvyys ole kovin kaukana.

Hanke on kohta lopussa, mutta tie ei ole.  Se jatkuu seurakunnissa ja toivottavasti myös yhteisellä foorumilla, jota jo suunnitellaan.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Mitä kansankirkon jälkeen?


 
Mitä on kansankirkon jälkeen? Olen rippikoulunpidon lomassa lukenut tänä kesänä Åbo Akademin tutkijan Patrik Hagmanin uutta kirjaa Efter folkkyrkan, jossa hän hahmottelee Pohjoismaisille kansankirkoille uutta asentoa väen vähetessä ja talouden kurjistuessa.  Hagman esittelee aluksi eräänlaisen kauhuskenaarion, jossa kirkko on vähitellen vetäytynyt harvaan asutuilta alueilta ja keskittänyt toimintansa suuriin yksiköihin asutuskeskuksiin.  Kirkon työntekijöiden määrä on vähentynyt radikaalisti eikä kaikissa seurakunnissa voida enää tehdä lapsi- ja nuorisotyötä.  Jumalanpalveluksissa kävijöiden määrä on romahtanut, vaikka jokaisessa seurakunnassa vietetäänkin edelleen jumalanpalvelusta.  Monien koulujen ja sairaaloiden ovet ovat sulkeutuneet kirkon työntekijöiltä, koska yhteiskunnasta halutaan tehdä uskontoneutraali.  Kirkko on alkanut marginalisoitua yhteiskunnan laidoille ja muuttunut osittain pelkäksi uskonnollisten elämysten tuottajaksi.

Mitä pitäisi tehdä, jotta tällainen kauhukuva ei toteutuisi? Mikä on se kirkko, joka voi muotoutua efter folkkyrkan.  Hagmanin hahmotelma on yllättäen hyvin lähellä kansankirkon mallia.  Hän kutsuukin sitä avoimeksi kansankirkoksi.  Uusi kirkon asento sisältää hänen mukaansa:

  1. Kirkon täytyy nähdä, että työntekijöiden sijasta kirkon varsinainen subjekti ovat seurakuntalaiset.  Työntekijöiden ammattitaitoa tarvitaan, mutta heidän tehtävänsä on toimia mahdollistajina ja luonnollisesti sellaisissa tehtävissä, johon tarvitaan erityisammattiosaamista tai vihkimys.  Puhutaan siis osallisuudesta.  Osallisuuden rakentaminen täytyy aloittaa jumalanpalveluksesta, mistä sen tulee edetä vähitellen muuhun seurakuntaelämään. 
  2. Kirkon tulee luopua viranomaisluonteensa rippeistäkin.  Kirkon ei tule olla osa valtiota eikä tule vaalia ”valtiollisia” toimintatapoja.  Rakenteita täytyy olla, mutta käytännöissä tulee pyrkiä yhä suurempaan epämuodollisuuteen.
  3. Kirkon täytyy luopua asiantuntijan asemastaan.  Kirkkoa ja sen työntekijöitä voidaan luonnollisesti tietyssä mielessä pitää uskon asiantuntijoina, mutta vain rajoitetusti.  Ennen kaikkea kirkon täytyy luopua tavoittelemasta moraalista tai poliittista asiantuntijuutta.  Ylhäältä tulevien yleisohjeiden ja kannanottojen sijasta kirkon täytyy toimia enemmän paikallistasolla yhdessä ihmisten kanssa.  Kirkko voi Hagmanin mielestä ottaa kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, mutta vain niissä asioissa, joissa sillä on itsellään kokemusta tehdä asiat toisin.
  4. Kirkossa ei voi tehdä jakoa ”meidän” ja ”heidän” välillä.  Kirkko on siellä, missä tehdään ”kristillisiä asioita”.  Siis jumalanpalveluksissa, mutta myös kaikkialla siellä, missä Jumalan valtakunta tehdään näkyväksi.  Tässä Hagman kuitenkin puhuu toisaalta selkeyden puolesta.  Kirkko ei voi olla rajoiltaan hahmottamaton, koska ”avoimuus ilman selkeyttä on vain tyhjyyttä”. 
Hagmanin hahmottelema tulevaisuus ja avoin kansankirkko vaatii erityisesti luterilaisen regimenttiopin säätöä.  Siihen hän antaakin runsaasti aineistoa.  Ennen kaikkea kyse on kuitenkin siitä, että on lähdettävä syvemmin ja pikaisesti etsimään kirkko- ja seurakuntanäkemyksemme päivittämistä.  Se lähtee liikkeelle jumalanpalveluksesta.  Kuten Hagmanin esittelemä amerikkalainen teologi Stanley Hauerwas sen sanoo ”ehtoollinen luo kirkon”.  Tässä hän tosin tukeutuu kristillisen kirkon vanhaan opetukseen.

Kun kirkossa tällä hetkellä pohditaan sekä seurakuntarakennetta että jumalanpalvelusta, on Hagmanin puheenvuoro enemmän kuin tervetullut.  

tiistai 7. toukokuuta 2013

Tulkaa ja menkää



Jälleen yksi kokous Katajanokalla.  Tulevalla viikolla kirkolliskokous linjaa kirkon tulevaa rakennetta, kun se käsittelee hallintovaliokunnan lausuntoa asiasta.  Aihe kuulostaa mahdollisimman byrokraattiselta ja kuivalta, mutta kyseessä on kyllä yksi kirkon suurimpia linjaratkaisuja, jotka koskettavat syvästi kirkkomme ja sen seurakuntien elämää.  Millaiset ovat kirkon ja seurakunnan kasvot tulevaisuudessa? Millainen elämä niissä sykkii? Monesta asiasta ollaan tässä vaiheessa epävarmoja tai jopa jyrkästi erimielisiä, mutta itse perusratkaisusta näyttäisi vallitsevan suloinen yksimielisyys.  Muutaman vuoden kuluttua seurakunta on edelleen toiminnallinen perusyksikkö, mutta nykyisestä poiketen tulevaisuudessa jokaisen seurakunnan on oltava osa suurempaa seurakuntayhtymää.  Yhtymän tasolla hoidettaisiin yhdessä mm. taloutta, omaisuutta sekä henkilöstöhallintoa.  Kaikissa tähänastisissa draaman käänteissä perusratkaisu on pysynyt samana.  Kuten myös seurakunnan määritelmä: Seurakunta on jumalanpalvelusyhteisö.

Mitä itse asiassa tarkoitetaan, kun puhutaan seurakunnasta jumalanpalvelusyhteisönä? Olen ollut huomaavinani, että parin viime viikon aikana on kirkolliseen keskusteluun noussut varoituksia siitä, että ei nyt tässä jumalanpalvelusinnostuksessa ihan mahdottomiin mentäisi.  Seurakunnassa kun on muutakin toimintaa eivätkä kaikki nyt ole niin innostuneita juuri jumalanpalveluksesta.  On hyvä, että muistetaan kaikki se välttämätön ja arvokas työ, jota seurakunnissa tehdään voimia säästämättä.  Silti uskallan ajatella, että messuinnostuksen varoittelussa kaikuu jotensakin oudosti ymmärretty ajatus seurakunnasta.  Kurtistuuko otsa sen vuoksi, että jumalanpalvelus sekä toisaalta hyvin hoidettu rippikoulu, diakonissan vierailut mummojen luona, ruokakassien jako ja päiväkerhojen pito olisivat jotenkin toistensa vastakohtia ja kilpailijoita? Minusta tällainen vastakkainasettelu on keinotekoinen.  Jumalanpalvelus ei nimittäin ole työmuoto muiden työmuotojen joukossa, vaan suorastaan kaikkien työmuotojen äiti tai itse asiassa vieläkin enemmän: ankkuri, joka pitää seurakunnan seurakuntana ja osana Kristuksen kirkkoa.  Ilman sanaa ja sakramenttia emme ole sanamukaisesti kirkko eikä mikään.  Toinen asia on, että kirkosta on lähdettävä maailmaan.  Niinhän messussa kehotetaan joka ikinen kerta: "Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten".  Alkaa arjen jumalanpalvelus, jossa kohtaamme lapset ja mummot, rikkaat ja köyhät.  Ja kohtaamme toivottavasti nekin, jotka eivät ole päässeet kirkkoon tai edes halunneetkaan sinne tulla. 

Seurakunta on jumalanpalvelusyhteisö silloin, kun se viettää messua Herran päivänä niin, että suuri joukko seurakuntalaisia on valmistellut messua ja toteuttanut ja viettänyt sitä yhdessä.  Sen jälkeen itse kukin hajaantuu kuka minnekin omiin arkisiin töihin tai muutamat jopa seurakunnan hommiin viettämään arjen jumalanpalvelusta toisia palvellen.  Ja taas viikon kuluttua palataan yhteiseen juhlaan.  Minusta tällainen näky on innostava ja antaa aihetta odottaa tulevaisuudelta hyvää.    

torstai 11. huhtikuuta 2013

Hyvä uutinen on uutinen

Vain huono uutinen on uutinen.  Niinhän sitä sanotaan ja totuudeksi väitetään.  Erityisen todeksi
opetetaan, että erityisesti kirkkoa koskevissa uutisissa vain huono uutinen on kertomisen arvoinen.  Testataanpa, ajattelin ja kirjoitin kuluneella viikolla lehdistötiedotteen kirkkoneuvoston kokouksesta, jossa käsiteltiin kuluneen vuoden toimintakertomusta ja tilinpäätöstä.  Tiedote siis kertoi asiasta, joka nyt ei kiinnosta a) yhtään, b) ketään.  Jotta testini olisi täydellinen, kirjoitin tiedotteen siten, että se sisälsi yhden myönteisen ja yhden kielteisen uutisen.  Myönteinen uutinen kertoi jumalanpalveluksesta, siis kirkon kannalta olennaisesta, mutta monien mielestä niin tylsästä ja kuivakkaasta aiheesta.  Kerroin, että seurakuntamme päiväjumalanpalveluksessa kävijöiden määrä kasvoi viime vuonna 19 %.  Liitin juttuun myös pohdintaa siitä, millä tavoin seurakuntamme jumalanpalveluselämään on tullut inhimillistä lämpöä ja toivottavasti hengellistä syvyyttäkin.  Kielteinen osa tiedotetta koski seurakuntamme taloutta, joka painui viime vuonna hitusen pakkasen puolelle.  Lähetin tiedotteen tavallisen jakelulistamme mukaan paikallislehdille sekä kahdelle maakuntalehdelle ja paikallisradioille. 


Mitä tapahtui? Paikallislehti julkaisi puolen sivun uutisen jumalanpalvelusten kävijämäärien noususta värikuvan kera.  Seurakunnan taloudesta oli tehty erillinen, pienempi juttu.  Maakuntalehdistä toinen oli muokannut tiedotteesta kahden palstan uutisen, joka oli otsikoitu ”Jumalanpalvelukset vilkastuneet Haapajärvellä”.  Talousasiat oli mainittu lopussa viidellä rivillä.  Toinen maakuntalehti oli tehnyt jumalanpalveluksista yhden palstan levyisen pikku-uutisen. 

Mitä opimme? Ehkä sen, että hyvä uutinen on uutinen myös kirkkoa koskevissa asioissa.   

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Mustakaavut hiljaisiksi


Professori on puhunut.  Valtakunnallinen sanomalehti kertoi sopivasti pitkäperjantaina Itä-Suomen yliopiston terveyssosiologian professorin Markku Myllykankaan terveisinä seuraavaa: ”Mustakaapujen olisi pidettävä niljakkaat näppinsä irti poliittisista kysymyksistä.  Järkevä keskustelu esimerkiksi abortista, eutanasiasta tai homoliitoista on mahdotonta, kun näkemyksiä perustellaan Raamatun kaltaisella satukirjalla”.  Samana päivänä valtakunnallisessa kuvalehdessä Vapaa-ajattelijoiden pääsihteeri Esa Ylikoski ajatteli vapaasti mm. päiväkotilasten oikeudesta käydä kirkossa.  Se nimittäin ”antaa väärän käsityksen uskonnon asemasta.  Vanhempien pitäisi vaatia normaaleja oikeuksiaan ja mieluummin vaatia, että yhden uskontokunnan tilaisuudet lopetettaisiin”.  Pääsihteeri myös vapaa-ajattelee kirkkoon kuuluvien vanhempien puolesta, kun hän toteaa valtakunnallisten varhaiskasvatusten perusteiden perustuvan virhetulkintaan, kun ”todellisuudessa kirkon tekemän kyselyn mukaan vain 27 prosenttia sanoo uskovansa kristinuskon opettamaan jumalaan”. 

Ehkä nämä puheenvuorot voisi ohittaa kulmien kurtistuksella, olan kohautuksella tai vaikka hattua nostamalla.  Voisi todeta, että vapaa-ajattelu ei kuitenkaan oikeuta sanelemaan, miten kirkkoon kuuluvat vanhemmat lapsiaan uskontokasvattavat.  Samoin voisi ihastella professorin laaja-alaista yleissivistystä ja länsimaisen kulttuurin tuntemusta, kun hän luonnehtii Raamattua tavalla, joka sopisi paremmin Suomi24:n anonyymille nimimerkille. 

On kuitenkin pari pientä pikkuasiaa, jotka tekevät mainituista puheenvuoroista vakavampia.  Ensimmäinen niistä kuuluu: ”Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus.  Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen”.  Toinen tämänvertainen on: ”Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.” Tuskin tarvitsisi, mutta mainitsenpa kuitenkin, että molemmat ovat keskeisiä Suomen perustuslaissa olevia jokaisen kansalaisen vapauksia.  Kaikkien länsimaiden tapaan uskonnonvapaus tulkitaan lisäksi positiiviseksi uskonnonvapaudeksi, vaikka vapaa-ajattelijat tulkitsevat sitä usein täsmälleen päinvastaisesta, laintulkintaan kuulumattomasta näkökulmasta.  Julkilauselmat menneeltä viikolta kielivät sellaisesta ahdasmielisyydestä, josta jokaisen liberaalisti ajattelevan tulisi sanoutua välittömästi irti.  On vähintäänkin huolestuttavaa, että julkisessa virassa oleva henkilö ilmaisee valtakunnallisessa lehdessä mielipiteenään, että yhden ihmisryhmän poliittisia oikeuksia ja sananvapautta pitäisi kaventaa vain sen vuoksi, että he edustavat professorin mielestä väärää mielipidettä ja maailmankatsomusta.

Olisiko näissä kahdessa varoittavaa esimerkkiä myös kirkon sisäiselle keskustelulle ja puolueenmuodostukselle?

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Mediapeliä



Toimittaja soitti.  Hyvä, kun soitti, sillä olinkin jo ehtinyt ihmetellä, miksi YLE:n nettisivuille putkahteli aamupäivän mittaan jatkuvasti uutisia kirkosta ja kirkkoon kuulumisesta? Minkä katastrofin keskellä nyt elettiin? Ei minkään, selitti toimittaja, sillä torstain aiheena nyt vain oli kirkon imago.  Sen vuoksi aluetoimitukset tekivät juttuja kukin omasta näkövinkkelistään.  Toimittaja halusi siis tietää, miksi Kalajokilaaksossa ihmiset ovat pysytelleet kirkon jäseninä niin tiiviisti.  Hyvä kysymys, joka tuli yllättäen ja pyytämättä.  Eipä ollutkaan ihan yksinkertaista selittää, miksi täällä yli 90 prosenttia ihmisistä kuuluu kirkkoon.  Jotakin herätysliikkeistä ja suhteellisen vähäisestä muuttoliikkeestä ja vilkkaasta toiminnasta yritin selittää miettien samalla, että pika-analyysini voi olla aika ontuva.  Toimittaja oli kuitenkin tehnyt hyvän jutun, jonka otsikko kertoi olennaisen: ”Kirkollisuus puree Keski-Pohjanmaalla”.  Mukava ja myönteinen juttu, joka mielestäni kertoi myös totuuden.  Uteliaisuuttani etsin myös muiden aluetoimitusten jutut ja totesin, että kukin taaplaa tyylillään.  Myös osa muista jutuista oli myönteisiä: ”Väki palailee seurakuntiin homoiltakohun jälkeen” tai ”Nykypäivän seurakunta tarjoaa pilvipalveluita 24/7”.  Muutamat olivat luonteeltaan suhteellisen neutraaleja tai antoivat kaksoisviestin: ”Kotiseurakunnan säilyminen vähentäisi kirkon jäsenkatoa”.  Mutta mitä löytyikään kielteisten otsikoiden takaa? Median tarkoitushakuisuutta? Kirkonvastaisuutta? Tahallista vääristelyä? Yllättäen sinänsä negatiivisten otsikoiden takaa löytyi aitoa ja kirkolle usein myönteistä pohdintaa siitä, miten kirkon ja seurakuntien tiedotuksesta vastaavien olisi kerrottava aktiivisesti kaikesta siitä hyvästä, mitä seurakunnissamme tapahtuu: miten ihmisiä autetaan arjen vaikeuksien keskellä, miten nuoret toimivat mutkattomasti ja aktiivisesti, miten hauskaa on leipoa rieskoja tai kutoa sukkia myyjäisiin, kun tietää tekevänsä merkityksellistä työtä tai miten eroamisvirran alla kulkeva vastavirta tuo ihmisiä kirkon jäseniksi.  Tai miten ihmiset löytävät vastauksia oman elämänsä keskeisiin kysymyksiin.  Kyse ei siis ole muunnellusta totuudesta.  Seurakunnissa sykkivä elämä suorastaan odottaa pääsyä valoon.

Juuri siksi ja sen vuoksi tuntuu käsittämättömältä, että monien kielteisten otsikoiden ja sisältöjen takaa löytyvät kirkkomme työntekijöiden lausunnot tyhjistä kirkoista tai jumalanpalveluksista.  Miksi kirkon työntekijät haluavat vähätellä niitä ihmisiä, jotka pyhä toisensa jälkeen saapuvat uskollisesti yhteiseen messuun? Mikä oikeus on epäillä sellaisten ihmisten motiiveja, jotka käyvät messussa kerran tai pari vuodessa? Ehkä viime päivien pohjat veti kuitenkin se kirkon riveissä oleva asiantuntija, joka oma-aloitteisesti ihmetteli, miten suomalainen media uutisoi niin myönteiseen sävyyn paavi Franciscuksesta.  Olisi pitänyt olla kriittisempi ja tuoda epäkohtia päivänvaloon!

Olisiko aika vaihtaa kanavaa – byta kanalen, kuten Ruotsissa viime viikonloppuna opin? Eikö evankeliumi ja sen herättämä innostus ole uutisen arvoinen?