maanantai 23. marraskuuta 2015

Muistamisen välttämättömyydestä


Savu pöllähtää alttarin takaa.  Samalla kuoro aloittaa gregoriaanisen laulun.  Kirkon pääovelta kulkee loputtoman pitkä ristisaatto kohti mosaiikein koristeltua kuoriosaa ja alttaria. Ilmassa tuoksuu suitsuke.  

Istun Santa Maria Maggioressa Rooman suurimmassa Marialle nimetyistä kirkoista monenkirjavan ja monenvärisen seurakunnan keskellä.   Kuitenkin kummallinen tuttuuden tunne valtaa mielen.  Arvelen sen johtuvan siitä, että messun osat on helppo tunnistaa, vaikka saarnaa en kokonaan ymmärräkään.  Mutta sekään ei selitä, miksi äkkiä tuntuu siltä kuin aika menettäisi merkityksensä, kuin kaksi kristillistä vuosituhatta olisi sulautunut tähän yhteen hetkeen.  Olisiko kyse muistamisesta?

Ei liene sattumaa, että ainakin kahdessa hiljattain ilmestyneessä väitöskirjassa käsitellään yhteisön merkitystä muistamisen näkökulmasta.  Anneli Vartiainen väitteli vuosi sitten aiheesta "Kirkko muistiyhteisönä: Järvenpään seurakunnan messujen muistiyhteisöluonne".  Tänä vuonna puolestaan ilmestyi nykyisin Växjön piispana toimivan Fredrik Modéuksen väitöskirja jumalanpalveluksen yhteisöluonteesta kansankirkossa: "Gudstjänsgemenskap i folkkyrkan".  Molemmat esittelevät väitöksessään ranskalaisen sosiologin Danièle Herviu-Légerin ajatusta siitä, että uskonto toimii yhteisöllisenä muistina.  Uskonnolliset instituutiot ja siis myös kirkot kantavat traditioiden ketjua, joka ulottuu sukupolvien päähän.  Länsimaisen yhteiskunnan tragedia hänen mukaansa on, että se on menettämässä yhteyden uskontoon.  Seurauksena on eräänlainen kulttuurinen dementia.  Sukupolvien muistamisen ketju katkeaa, jolloin seurauksena on tarkoituksettomuuden tunne.  Voisi ajatella, että symbolien, tapojen ja uskonnollisen kielen tunnistamattomuus johtaa myös kulttuuriseen köyhtymiseen.  Kirjallisuus on täynnä viittauksia kristinuskoon ja sen tapoihin.  Keskiajan ja renessanssin kuvataide on vain kauniita muotoja ja värejä, jos ei osaa lukea Michelangelon ja Raffaellon tai varhaiskristillisten mosaiikkien rikasta symboliikkaa.

On oireellista, että Pariisin järkyttävien murhien jälkeen osa militanteista ateisteista ei osannut erottaa omaa rauhallista ja yhteiskuntaa vakauttavaa luterilaisuuttamme keskiajan ristiretkeläisten ja nykyajan jihadistien silmittömästä väkivallasta.  Kuitenkin juuri juurettomuuden tunne on monen elämästä syrjäytyneen ja jopa terroristin taustalla.  Oman tradition kieltäminen ei välttämättä johdakaan maailmaa syleilevään monikulttuurisuuteen, vaan eksyttää tarkoituksettomuuteen.  Olisiko sittenkin parempi tuntea omat juurensa, jotta voi kohdata maailman moninaisuuden?

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Kohtaamisen kansanliike


Kansanliike.  Tällä kunnianimellä luonnehti piispa Simo Peura sitä, mitä hän näki helmikuisena viikonloppuna Jyväskylän Paviljongissa.  Viisi ja puolisataa seurakuntalaista ja kirkon työntekijää oli kokoontunut yhteen pohtimaan yhteisöllistä jumalanpalveluselämää, mutta myös kokemaan sitä yhdessä.  Jos kyseessä on kansanliike, on syytä kysyä, mistä se nousee ja mihin se pyrkii?

Tämä liike nousee tavallisista seurakunnista ja seurakuntalaisista.  Sitä eivät ole saaneet aikaan työryhmät, ohjausryhmät eivätkä seurantaryhmät.  Se ei ole noussut ylhäältä johdetuista projekteista, vaan siitä, että monissa seurakunnissa on alettu viettää messua yhdessä.  Kun seurakuntalaiset ovat ottaneet oman paikkansa messun toimittajina, on noussut kaipaus yhteiseen kokemusten jakamiseen ja toistemme vahvistamiseen.

Tämä liike nousee väsymyksestä.  Se on kyllästynyt monitouhuisuuteen ja vierastaa ajatusta, jonka mukaan messusta tulee hyvä, kun sen aamenten ja muiden osien paikkaa vaihdetaan ja keksitään kaikki uudestaan.  Se on väsynyt väittelemään, onko parempaa levähtää vai tehdä vai sittenkin toisinpäin, koska ne ovat vain saman asian kaksi eri puolta.  Meidät on kutsuttu levähtämään ja meidät lähetetään tekemään, kuten messun lopussa sanotaan: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten”.

Tämä liike nousee protestista.  Se on kyllästynyt jakamaan kirkkoa liberaaleihin ja konservatiiveihin, vastustajiin ja uudistajiin.  Se vierastaa sitä, että kirkosta tehdään moraalinvartija, kaikensallija tai hyvän ja pahan tietäjä.  Se uskoo, että keskellä täytyy olla kohtaaminen Ylösnousseen kanssa, joka kehottaa menemään ihmisten keskuuteen ja todistamaan hänestä. 

Tämä liike nousee ilosta.  Se nousee yhdessä tekemisen ilosta, kohtaamisen ilosta, yhteisen uskon jakamisen ja kirkkokahvikeskustelujen ilosta.  Se nousee siitä yllättävästäkin kokemuksesta, että juuri messu voi tehdä aukkoja muureihin ja kaataa raja-aitoja ihmisten väliltä. 

Tämä liike nousee kaipauksesta.  Se kaipaa jumalanpalveluselämään ja sitä kautta kirkon elämään inhimillistä lämpöä ja hengellistä syvyyttä ja uskoo hullun rohkeasti, että ne eivät olekaan vain korkealentoisia tavoitteita.  Niiden toteutumista on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta mitata, sillä niiden mittapuina ovat ainoastaan elämä ja usko, joka sykkii seurakunnissa, näkyy hymynä ihmisten kasvoilla ja vie meidät toistemme luokse ja Kristuksen luokse.