sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Kohtaamisen kansanliike


Kansanliike.  Tällä kunnianimellä luonnehti piispa Simo Peura sitä, mitä hän näki helmikuisena viikonloppuna Jyväskylän Paviljongissa.  Viisi ja puolisataa seurakuntalaista ja kirkon työntekijää oli kokoontunut yhteen pohtimaan yhteisöllistä jumalanpalveluselämää, mutta myös kokemaan sitä yhdessä.  Jos kyseessä on kansanliike, on syytä kysyä, mistä se nousee ja mihin se pyrkii?

Tämä liike nousee tavallisista seurakunnista ja seurakuntalaisista.  Sitä eivät ole saaneet aikaan työryhmät, ohjausryhmät eivätkä seurantaryhmät.  Se ei ole noussut ylhäältä johdetuista projekteista, vaan siitä, että monissa seurakunnissa on alettu viettää messua yhdessä.  Kun seurakuntalaiset ovat ottaneet oman paikkansa messun toimittajina, on noussut kaipaus yhteiseen kokemusten jakamiseen ja toistemme vahvistamiseen.

Tämä liike nousee väsymyksestä.  Se on kyllästynyt monitouhuisuuteen ja vierastaa ajatusta, jonka mukaan messusta tulee hyvä, kun sen aamenten ja muiden osien paikkaa vaihdetaan ja keksitään kaikki uudestaan.  Se on väsynyt väittelemään, onko parempaa levähtää vai tehdä vai sittenkin toisinpäin, koska ne ovat vain saman asian kaksi eri puolta.  Meidät on kutsuttu levähtämään ja meidät lähetetään tekemään, kuten messun lopussa sanotaan: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten”.

Tämä liike nousee protestista.  Se on kyllästynyt jakamaan kirkkoa liberaaleihin ja konservatiiveihin, vastustajiin ja uudistajiin.  Se vierastaa sitä, että kirkosta tehdään moraalinvartija, kaikensallija tai hyvän ja pahan tietäjä.  Se uskoo, että keskellä täytyy olla kohtaaminen Ylösnousseen kanssa, joka kehottaa menemään ihmisten keskuuteen ja todistamaan hänestä. 

Tämä liike nousee ilosta.  Se nousee yhdessä tekemisen ilosta, kohtaamisen ilosta, yhteisen uskon jakamisen ja kirkkokahvikeskustelujen ilosta.  Se nousee siitä yllättävästäkin kokemuksesta, että juuri messu voi tehdä aukkoja muureihin ja kaataa raja-aitoja ihmisten väliltä. 

Tämä liike nousee kaipauksesta.  Se kaipaa jumalanpalveluselämään ja sitä kautta kirkon elämään inhimillistä lämpöä ja hengellistä syvyyttä ja uskoo hullun rohkeasti, että ne eivät olekaan vain korkealentoisia tavoitteita.  Niiden toteutumista on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta mitata, sillä niiden mittapuina ovat ainoastaan elämä ja usko, joka sykkii seurakunnissa, näkyy hymynä ihmisten kasvoilla ja vie meidät toistemme luokse ja Kristuksen luokse.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti