perjantai 20. tammikuuta 2017

Saarnastuolin lattialta katsottuna



Istun saarnastuolissa ja naputtelen läppäriä otsalampun valossa.  Kirkko on hiljentynyt tammikuiseen hämärään, johon tuovat valoa ainoastaan ulkona olevat valonheittimet.  En istu täällä kuitenkaan hakemassa inspiraatiota sunnuntaiseen saarnavuorooni, vaan kuuntelen lattialta kuuluvaa hiljaista hengitystä.  Vietämme muutaman aikuisen ja lapsen kanssa yötä omassa kotikirkossamme.  Itse löysin nukkumapaikan saarnastuolin lattialta.

Kaikki sai alkunsa kirkkoseikkailukerhon lasten ajatuksista: emmekö voisi nukkua yötä kirkossa? Kun aikuiset kuulivat ideasta, he innostuivat myös.  Niinpä järjestimme aikuisille ja lapsille yhteisen kirkkoseikkailun, joka huipentui yöhön oman kotikirkon lattialla.  Aloitimme jo alkuillasta, johon lapset olivat keksineet niin paljon ohjelmaa, että emme ehtineet kaikkea edes toteuttaa.  Lopuksi vietimme yhdessä messua, jossa lapset pitivät saarnan tärkeistä sanoista.  Siinä me olimme yhdessä alttarilla, lapset ja hieman isommat Kristuksen kasvojen alla.  Messu nousi konkreettisesti seurakunnan keskeltä.  Yksi vanhemmista tiivisti kaiken: Alttarilla tuntui todella siltä, että tämä on minun kotikirkkoni.

Kirkkomme tulevaisuuskomitean loppuraportti tiivistää kaiken olennaisen sanoihin toimintakulttuurin muutos.  Ei riitä, että keksimme jälleen uusia tavoittavan työn muotoja ja uusia temppuja ihmisten houkuttelemiseksi.  Meidän täytyy löytää yhdessä tekemisen ja yhdessä elämisen jalo taito.  On hyvä aloittaa siitä, mitä on jo olemassa.  Mitäpä jos katsoisimme omaa kotikirkkoamme uusin silmin? Mitä voisimme tehdä kirkossa yhdessä niin, että se tuntuisi turvalliselta ja kotoisalta paikalta? Saavatko lapset sieltä kokemuksia, jotka kantavat heitä vielä aikuisinakin? Saavatko aikuiset tulla ja mennä ilman jännitystä? Saavatko kaikki kokemuksia yhdessä tekemisestä ja hiljentymisestä Jumalan kasvojen edessä?

Seurakunnassa voisi aloittaa siitä, että kaikenikäiset kutsutaan mukaan tutustumaan omaan kotikirkkoon ja toteuttamaan messua yhdessä.  En unohda lasten intoa enkä sitä ylävitosta, jonka heitin alttarilla kehitysvammaisen miehen kanssa onnistuneen kolehdinkannon päätteeksi.  Ne ovat merkkejä siitä, että jotain on liikahtamassa.  Tästä kirkosta on tullut lähtemättömästi heidänkin kotinsa.   

 

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti