sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Bussi linjalla 64

Kotimatkalla.  Nousen matkalaukkuineni bussiin Largo Argentinalta juuri niiltä kulmilta, missä Caesar murhattiin kesken senaatin istunnon maaliskuun iduksena vuonna 44 eKr.  Bussi kiertää Piazza Venezian, keskustan liikenteen solmukohdan, missä tuhannet ja taas tuhannet turistit ja pyhiinvaeltajat väistelevät ohikiitäviä busseja, takseja sekä toisiaan ja ottavat loputtomasti selfieitä taustanaan Vittoriale, mahtipontinen Italian yhdistymisen muistomerkki.  Leveä Mussolinin paraatikatu Via dei Fori Imperiali on nyt kavennettu, sillä sen toisessa päässä Colosseumin luona rakennetaan Rooman kolmatta metrolinjaa, jonka toivotaan joskus tulevaisuudessa avaavan taas kaupungin kaoottisen liikenteen suonet.  Projekti on kestänyt jo ikuisuuden, mutta Ikuisella kaupungillahan on aikaa!  Itse Keisarillisten foorumeiden katu on osa vähemmän kunniakasta kaupungin historiaa, sillä fasistit rakensivat sen aivan antiikin Rooman sydämeen, tuhansia vuosia vanhojen raunioiden ylitse.  Mutta tarvitsihan uuden ajan keisarikin oman muistomerkkinsä, jolla imperiumin joukot saattoivat marssia kuin voittoisat Rooman legioonat ennen!

Sunnuntaiaamuna bussissa on vain vähän matkustajia, mutta huomaan pian, että meitä on mukana koko Eurooppa: italialainen vanha herra, joka kantaa nahkasalkkuaan, laitapuolen kulkija, joka on selvästi harmissaan kauhtuneesta takistaan roikkuvasta langanpätkästä, nuori nunna, jonka huulet liikkuvat hänen sormeilemansa ruusukon tahdissa: Ave Maria, gratia plena... Rukouksen lomassa nunna hymyilee vienosti aasialaisilta näyttävän nuorenparin pienelle lapselle.  Ja takapenkillä istuu oppositio.  Mies puhuu suureen ääneen itsekseen huoliteltua italiaa, elehtii kuin esitelmää pitäessään ja vaatii kaikkien arabien tuhoamista, sillä "he ovat kaikki terroristeja".  Sanojaan vahvistaakseen hän tekee vielä näyttävän eleen kurkkunsa poikki.  Tämä mies ei kuitenkaan selvästikään ole  "kantaitalialainen", sillä hänen tumma ihonsa ja kasvonpiirteensä paljastavat hänen olevan kotoisin Somaliasta tai Etiopiasta.

Tätä aamun näytelmää seuratessani huomaan miettiväni, milloin me aloimme pelätä toisiamme? Milloin me eri puolilla Eurooppaa unohdimme optimismimme ja toivomme? Milloin me aloimme etsiä apua niiltä pimeyden voimilta, jotka mellastavat nyt eri puolilla maanosaamme ja maailmaa? On selvää, että siihen on vaikuttanut se mieletön väkivalta, joka on kohdistunut viattomiin ihmisiin Tukholmasta Pariisiin ja Pietarista Nizzaan.  Sen seurauksena Roomankin aurinkoisten piazzojen laitamilla seisoo armeijan ja poliisin ajoneuvoja tiesulkuina.  Niille ei ainakaan kukaan aja kuorma-autolla.      Ei ole sattumaa, että Perkeleen toinen nimi on Diabolos, hän joka hajottaa ja erottaa meidät toisistamme.

Paavi Franciscus käytti voimakasta kieltä verratessaan Euroopan rajoilla olevia pakolaisleirejä keskitysleireihin.  Kaikki eivät paavin sanoista pitäneet, mutta on muistettava se näyttämö, jolla paavi puhui.  Franciscus puhui rukoushetkessä, jonka Sant'Egidion yhteisö järjesti Tiberin saarella olevassa San Bartolomeon kirkossa.  Kirkosta on muodostunut uusien marttyyreina muistokirkko, sillä Sant'Egidion yhteisö on sijoittanut sen sivualttareille muistoja kristityistä, jotka ovat kuolleet natsien keskitysleireillä, kommunististien toimeenpanemissa vainoissa Itä-Euroopassa tai islamistiterroristien tekemissä iskuissa Lähi-Idässä ja Euroopassa sekä kristityistä todistajista, jotka ovat joutuneet vainotuiksi tai menettäneet henkensä monissa maailman kriisipesäkkeissä ja diktatuureissa.  Eilinen rukoushetki oli järjestetty nimenomaan näiden ihmisten muistoksi, sillä he eivät lakanneet toivomasta silloinkaan, kun toivoa ei näyttänyt enää olevan.   Eikö näiden ihmisten esimerkki velvoita erityisesti meitä kristitittyjä rakentamaan yhteyttä, valamaan toivoa, näyttämään suuntaa?Emmekö me juuri sen vuoksi kutsu toisiamme veljiksi ja sisariksi?

Bussimatka päättyy Terminin rautatieasemalle, josta Leonardo Express vie minut lentokentälle.  Ajattelen, että junan nimi herättää toivoa.  Leonardo da Vinci oli monessa suhteessa aikaansa edellä, optimisti, mutta ei tuulen tavoittelija.  Monet hänen keksinnöistään ovat nyt arkipäivää.  Miten monin verroin enemmän onkaan, kun hänen nimeensä liitetään vielä sana Express! Mutta vielä suurempi toivon symboli on suurikokoinen paavi Johannes Paavali II:n patsas aseman edustalla.  Kun puolalainen kardinaali Wojtyla oli valittu paaviksi, hän julisti ensi töikseen aikana, jolloin Eurooppaa jakoi rautaesirippu: "Älkää pelätkö, avatkaa ovi Kristukselle".  Se on pääsiäisen vapauttava, mutta myös meitä kristittyjä velvoittava sana.  Mitä jos me kieltäytyisimme pelkäämästä toisiamme me yhteisen eurooppalaisen bussin matkustajat? Mitä seuraisi siitä, jos avaisimme uudestaan oven Kristukselle, kuten opetuslapset pääsiäisen jälkeen? Ovet avautuivat silloin kerran myös helluntain tuulille, jotka avasivat ovet ja ikkunat, tuulettivat ummehtuneen ilman ja levittivät pääsiäisen viestin Jerusalemin kaduille, Roomaan, kaikkialle maailmaan.  Miksi niin ei voisi käydä myös tänään?






1 kommentti:

  1. Kiitos, Kari, ajankohtaisesta matkakuvauksesta. Sen lävitse himertää ylösnousemuksen aamunkajo.

    VastaaPoista