perjantai 12. toukokuuta 2017

Artisokkaa ja ehtoollista

Artisokkaa joka muodossa.  Ruokalistasta jo huomaa, että ravintola sijaitsee Rooman vanhassa juutalaiskorttelissa Ghettossa.  Latva-artisokka on yksi Rooman perinneruoista, jota saa tänäänkin säilöttynä, keitettynä, paistettuna, tonnikalan kanssa muhennoksena ja lukuisilla muilla tavoilla tarjottuna sekä tietenkin alla Giuda eli juutalaiseen tapaan öljyssä friteerattuna, rapeana ja maukkaana.  Pöytäseurani, pohjoisen tehokkaasta Milanosta kotoisin oleva isä Andrea Ciucci, vertailee värikkäin sanakääntein Rooman metroa johonkin, mitä hän on kokenut Afrikassa.  Emme ole kuitenkaan tulleet puhumaan Lagosin ja Rooman liikennelaitoksien yhtäläisyyksistä, vaan muistelemaan isä Andrean muutaman viikon takaista matkaa Ouluun Jaetut eväät –jumalanpalveluspäiville.  Aloittaessaan työnsä Roomassa hän oli tavannut näillä Ghetton kulmilla aivan tavallisia italialaisia koululaisia, joiden hän oli kuullut laulavan jiddišinkielistä laulua.  Oli ollut aivan perustavanlaatuinen oivallus ymmärtää, että juutalaisuus ei ollut Roomassa tuontitavaraa, vaan se oli aina kuulunut ikuisen kaupungin sydämeen.  Nämä lapset olivat Roomassa kotonaan ja aivan yhtä italialaisia kuin hänkin, pohjoisesta tullut.  Ymmärsin, että jotain samaa isä Andrea oli kokenut Suomessa, missä hän oli tavannut luterilaisia elämänsä ensimmäisen kerran.  Nämä luterilaiset eivät olleetkaan outoja muukalaisia, vaan veljiä ja sisaria Kristuksessa.  Miten olikaan herännyt kaipaus siihen yhteiseen pöytään, jossa jaetaan leipä ja viini! Ja samassa viiltävä kipu siitä, että vielä se ei ole mahdollista.

Mikä olisikaan sopivampi paikka muistella don Andrean matkaa kuin juuri yhteinen ruokapöytä, jolle on katettu artisokan lisäksi leipä ja viini, ystävyyden ja työn hedelmät, mutta samalla salatulla tavalla viittaus taivaan juhla-ateriaan? Tästä ystävyyden pöydästä isä Andrea puhui myös meille luterilaisille kristityille.  Ehtoollinen synnyttää kirkon ja kirkko synnyttää ehtoollisen.  Ehtoollinen, eukaristia, tarvitsee toteutuakseen ympärilleen yhteisön.  Ehtoollinen nousee tämän yhteisön, kirkon keskeltä.  Mutta olisiko vielä tärkeämpää, että ehtoollinen synnyttää kirkon? Tie siihen on kasvojen tie.  Kuinka usein me kokoonnumme kasvottomina, tuntemattomina, arastellen pylväiden takana ja viimeisissä riveissä! Miten usein kuvittelemme, että meidän pitää järjestää messu erikseen lapsille, nuorille, nuorille aikuisille, vanhoille, ahkerille ja kirkostaan etäällä oleville? Eihän se yhdistä, vaan erottaa meidät tehokkaasti toisistamme.  Entäpä jos yhä useammin opettelisimme tunnistamaan toisemme, kyselemään nimiä, kuuntelemaan kertomuksia, kuuntelemaan niitäkin, jotka laulavat vieraskielisillä sanoilla? Ja heitäkin, joiden mielipiteet tai tavat poikkeavat omistamme.  Entäpä jos rakentaisimme messun niin, että kaikki huomioitaisiin yhdessä ja samassa yhteisessä messussa?  Mitä silloin tapahtuisi? Olisiko se sitä, että näkisimme ehtoollisella Kristuksen lisäksi pelkkiä perheenjäseniä, veljiä ja sisaria, eri ikäisiä, kuten perheessä kuuluu ollakin.  Isä Andrea halusi lainata Eeva Kilpeä:

 Meidän tulisi sanoa toisillemme,
ei anteeksi, kun tönäisin
vaan kiitos, kun kosketit. 

Isä Andrea puhui myös siitä, miten meidän ehtoollisemme on vain kalpea kuva todellisesta juhla-ateriasta.  Entäpä, jos joskus viettäisimme ehtoollista kesken seurakunnan juhla-aterian, vaikka heti artisokan jälkeen!